Aloittakaamme Karkista, joka ansiokkaasti oli maaliskuussa taistellut itselleen ensimmäisen agilitysertinsä.
Seuraavat kisat olivatkin sitten Kuopiossa ACE:n kisat, ja Jari Suomalaisen käsialaa.
Agilityn ihanuus ja kamaluus on siinä, että joskus vaan ei voi arvata mitä nurkan takana odottaa. Karkki nimittäin aloitti päivän nollavoitolla ja hankki itselleen toisen agilitysertinsä. Agilitysertit, nuo paskiaiset, joita ei vaan ollut millään tullakseen, kunnes ne tulivat sitten perättäisiltä radoilta, toki muutaman viikon välein.
Mokomainen Viukkipää <3
Vaan tästä se sitten alkoikin, suunta alaspäin nimittäin. Kolmeen kuukauteen ei nollan nollaa. Ei edes vahingossa. Joku vitonen ja sit jotain lipsumisia ja kontaktihäröjä. Ja ihan sikaporsaslähtöjä.
Vaikka nollat ei ole tässä harrastuksessa tärkeintä, niin kyllä nolla silloin tällöin tekee ihan hyvää. Kolmen kuukauden nollaton putki ei sitä tehnyt. Henkisesti piti keräillä itseään ja motivaatiotaan taas lajin pariin. Mikä oli toisaalta hassua, sillä Karkki teki ihan huikeita treenejä koko ajan.
Nooh, kolmen kärsimyksentäytteisen kuukauden jälkeen Raumalla sitten tehtiin nolla 23.7. Se, mikä oli mielenkiintoista, oli että toinen koirakko teki tismalleen saman ajan, ja kakkossija oli sit jaettu. Koska kummallakaan ei ollut mitään saavutettavaa, niin heitettiin kolikkoa, ja Karkki sijoittui toiseksi. Ihan jees.
Kakkospaikka jatkui Joensuussa 6.8. kun yritettiin tosissamme tehdä mahdollisimman hyvä hypäri, koska se serti se serti. Nooh, liian vähän osallistujia, niin kakkossija ei sit riittänyt, vaikka ihan jees nolla tämäkin.
Välissä kävin Itävallassa haistelemassa para-agilitytunnelmaa ja juhlimassa ensimmäistä karjakoiran maailmanmestaruusmitalia agilityssä. Reissusta pitäisi ehkä kirjoittaa pidempikin postaus, mutta säästän sen nyt ehkä myöhemmäksi.
Nooh, inspiraatiota täynnä noin muuten, mutta juuri kun kaikki oli niin kivasti, teki vanha tuttava paluun. Vanha tuttava nimeltä plantaarifaskiitti.
Koska Karkki kuitenkin tuntuu olevan melko vedossa niin pakkohan sitä on päästä vähän kisaamaan.
Ja Mikkelissä tehtiin kyllä oikeasti ihan tosi hyvää työtä hyppärillä.
Ei sitä sertiä vieläkään tullut, mutta kyllä tämmöinen veto ja etenemä ja se, että kipeällä jalalla pääsi ja pystyi itsekin liikkumaan näin, tuntui ihan älyttömän hyvältä. Ja ylipäätään agility tuntuu nyt hyvältä ja mielekkäältä. Karkki on tosi hyvässä kunnossa ja vaikka joo, on taisteltavaa edelleen lähtöjen ja kontaktien suhteen niin ei haittaa. Tykkään tuosta hullusta ihan sikana. Tai lampaana.
Sillä ollaan nyt päästy muutamaan otteeseen paimeneen. Ja ennakko-odotuksiani vasten Karkki on kasvanut ilmeisesti sen verran että ajatus paimennuksesta ei kiehauta sen pieniä maanikon aivoja ihan yli, vaan sen kanssa on päästy ihan kivaan alkuun. Just toki ennen talvea, mikä ei ole ihan ideaalia, mutta hauska nähdä tätäkin puolta Karkissakin.
Syksyn tultua Nakkepää on ihan villiintynyt. Olen joutunut ottamaan sitä lenkillä jäähylle kun se haastaa koko ajan muita rynnistelymölinähippoihin ja painaa heikkopäisenä pershepulia muiden edellä. Ja sitten kun sen perään lähtee intopinkee karvamato ja rouva kohta yhdeksän & spondy, vaan tuo otetaan kiinni siitä huolimatta -Seela, niin meno on vähän hasardin tuntuista.
Vuodenvaihdetta odotan mielenkiinnolla. Aiemmin mietin kauhulla, mutta nyt jo vähän olen tolkkuuttanut itseni Karkin mittauksesta. Se on iso medi ja voi hyvinkin siirtyä pikkumaksiksi. Nyt kun estemitat yms. julkaistiin niin aika rauhallisin mielin olen, että käy kummin vaan, niin meidän aksa voi jatkua ihan hyvällä menestyksellä. Rengas on varmaan isoin uudelleen opeteltava juttu, mutta neljäpalikkainen pituus on tuttu, ja okserin takarima ei nouse kuin 5 cm nykyisestä. Kiirettä ei vielä mittauksella kuitenkaan pidetä, katsotaan sopiva väli joskus kevättalvella mittauspuuhia varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti